Uusi normaali vol2

Hitokseen on kyllä kuivahtanut kirjallinen lähteeni. Uusi normaali ei vain jaksa inspiroida, ei sitten edes väkisin. Kirjoittaisinko miten en tänäänkään tehnyt mitään. Kuten en eilen, enkä toissapäivänä, tuskin huomennakaan. Ainakaan mitään mainittavaa. Työnteko kotona ja yleinen koronakeskustelun seuraaminen, sekä pahistelu ja sen tuomitseminen eivät innosta. Lehtien mielipidepalstoillakin on liian vähän ärsyttäviä tai tyhmiä kommentteja, usein molempia. 


Sitten samaan syssyyn mietin, miten enemmän paskaa olisi olla vaikka seiskan toimittaja. Heillä jos keillä on paineita kirjoittaa jotain ei mistään. 

Ravintolat aukeavat 1.6. Asiakaspaikkoja on puolet vähemmän. Ryyppiä saa kello kymmeneen. Mikä sopii minulle oikein hyvin. Päiväkännit ovat parhautta ja pääsee vieläpä ajoissa nukkumaan, jihuu! Kuka kehtaa valittaa? Paitsi etten mene ravintolaan. En jaksa. Miettikää mikä ryysis niille harvoille paikoille. Ei saa notkua edes tiskillä. Uusi normaalini on lamaantunut laiskuus. Näillä mennään. 


Koronakeväästä on tulossa hyvää vauhtia koronakesä, ja miten kätevää; siihen loppuvat K-kirjaimella alkavat vuodenajat. Sen täytyy tarkoittaa myös koronan katoamista Tellukselta. 


Mieli halajaa uutta normaalia vol2. Valtio jakaisi tavan tallaajille ilmaisia tontteja ja tuhatlappusia. Pizza ei olisi enää lihottavaa, eikä juomisesta tulisi krapula. Irtokarkit olisivat terveellisiä ja Netflixin katselu kasvattaisi lihaksia. Uusien autojen hinnat puolittuisivat ja Sale kutsuisi kerrankin linnanjuhliin, koska olen niin hyvä tyyppi. Naapuri olisi kateellinen minulle, en minä hänelle. Mökki omalla rannalla tulisi pakolliseksi kaikille kaupunkilaisille. Sen kustantaisi Veikkaus ja Donald Trump, joka lahjoittaisi mukaan vielä haravan. Ihan vain muutama mainitakseni. 




Niin moneltako sinne ravintolaan pitää mennä jonottamaan, että varmasti mahtuu sisälle? 

Olen selkä

Täällä taas. Olin...ööö...vankilassa. No en ollut. Sairastuin, tervehdyin ja parannuin. Jälkimmäinen tosin saattaa olla tulkinnallinen käsite. Siinä meni kuukausi poikineen, mutta nyt olen minä vol2. Vähän isommilla silmäpusseilla. 

Poissaoloni aikana on tapahtunut vaatimattomasti vain yksi helvetin ahdistava pandemia. Ja vissiin yhden diktatuurivaltion päämiehen kuolema, jota en aio ääneen sanoa (koska ne kuuntelee). Mutta mitäs näistä. Diktatuurivaltion päämiehen oletettu kuolema tai vähintäänkin vegetatiivinen tila ei kyllä ravista maailmaani millään tavalla. Korona sen sijaan vähän tekee niin. Tuosta kun ottaa kaunistelun pois, jää jäljelle vain piste. 

Niin anteeksi, kuinka paljon ihmistä voi vituttaa kuuden viikon koomailu? 


Melkein jaksoin ladata kotijumppaohjelman interwebistä. Melkein. Nallekin jäi laittamatta ikkunaan. Ja ne positiiviset tsemppiviestit Facenbookkiin, joissa ylvistellään yhdessä selviämistä ja muuta söpöistä höttöä. Tietenkin tästä selvitään, paitsi tietty ne jotka kuolee. Kuten Kim Jo... shhh! Se ei kyllä delannut koronaan. Se kiskas vissiin sydärin kolkytkuusvee. Koska karma. 

(Kuvan kenguru ei liity tarinaan.)



Tämän tarkoituksettoman löpinän merkitys oli ilmoittaa olevani selkä, eliskä back. Voitte lakata ikävöimästä. 

Nonparellit kakussa ja muuta puutaheinää

Oletko koskaan köömarketin vihannesosatolla viihdyttänyt itseäsi aivastelemalla tomaatteihin? En minäkään. Mutta varmuuden varalta kaivan kaikki punnittavat tuotteeni mahdollimman peräsyvältä. Aivastus ei tosin ole ainoa todennäköinen eriteportti lautaselleni, sillä sitäkin varmemmin joku syyläkäsi on lääppinyt noin kahdeksaatoista miltei täydellistä, ennen kuin on tehnyt ostopäätöksen kahdesta. 

Olin muinoin syntymäpäivillä (sukulaislapsi, nimi ei muutettu), jossa päivänsankari puhalsi ansaitusti kakusta kynttilät. Ja voi että ja miten kumma, kun tulikin samalla aivastus! Nenästä tervehtivät räkävanat sentään jarruttivat ylähuulelle, mutta 120 km /h ampaissut pärske kuorutti kakun taatusti muullakin, kuin kermavaahdon uittamilla nonparelleilla. Jotka muuten ovat saatanasta seuraavat. 


Kysymys, kuka haluaa kakkuunsa vaikka näitä? 

Ei. Nyt kyseessä ei ole se kiva ja värikäs nonparellisilppu, johon voi kastaa pehmiksen valistuneessa jäätelöbaarissa. Tässä on tuote nimeltä ISOT nonparellit. Että jos vihaa vaikka Sirkkairmeliä (86v) voi leipoa syntymäpäivätorttuun kourallisen heitä ja odottaa pahaenteistä kireää rääkäisyä, joka tapahtuu kun Sirkkairmelin kaksi jäljellä olevaa omaa hammasta rasahraa halki. Vanhojen ihmisten rasahtelussa ei ole mitään hauskaa. Älä laita näitä kakkuusi. 


Vanhukset eivät muuten koskaan käytä sanaa "vittu". Tai ainakaan oikeassa kontekstissa. Nyt halkes vittu hammas. Tai ai vittu, mikä vittu se oli? Ainakaan vanhainkodissa ei koskaan kuullut moista. Tiedän, sillä olen ollut sellaisessa töissä. Yövuorot olivat varsin mielenkiintoisia. Ei puhettakaan pikkutorkuista päivähuoneen kroonikkosuojavuoratulla sohvalla, ihmishilseinen kutittava villapeitto hiostavan työpuvun päällä. "Harhailu" sai sanaksi aivan uuden ulottuvuuden. Oletin sen ennen tarkoittaneen vain vuosiani väsähtäneenä sähköjäniksenä elämän ihmemaassa, josta puuttuu kokonaan se ihme. Että johan on perkeles, jos ei harhailusta saa tarpeekseen edes vanhana ja kokonaisen lauseenmuodostuskyvyn kadottaneena! 


Kun minulle tulee ehtoo, en puhu mitään, murahtelen. Sillä tavoin voi kommunikoida ihmeen rikkaasti ja monta lausetta peräjälkeen vaihtamatta edes äänialaa. Ainakin useimmiten ymmärrän mitä tuo teinixi tahtoo ylipitkän otsatukkansa alta sanoa. Teinimurhatelu on hyvä opetella siksikin, että kyseessä on sukupolvi joka hoitaa seuraavan kuivitukset ja pullan mössäämisen iltapäiväkahviin. Yhteinen kieli on erityisen kätevä, jos kakki kirvelee puntissa jo neljättä tuntia. 




Tänään on viikonloppu. Toiset väittävät, että perjantai, mutta omani alkoi jo. Korkkaan pullon Sinolia sen kunniaksi.  

Tsau! 

Manteliton mantelilaskiaispulla ja tipaton tammikuu

Elämältäni katosi juuri pohja tai ainakin mureni sen vaivoin rakennettu perusta. Luin näet Iltapäiväsjulkaisun lööpistä, ettei mantelilaskiaispullassa aina olekaan mantelia. Siis mitä? Kohta vissiin väittävät, ettei runebergintortussa ole Runebergiä alkuunkaan. (Vanha on vitsi, mutta myönnä; sentään ajankohtainen kerran vuodessa.)

Mikään ei ole enää pyhää. Paitsi että käytän yhä kahvissa punaista maitoa. Se on ja pysyy, sanoi terveyssisar tarkastuksessaan mitä tahansa. Rasvaista, verisuonet tukkivaa eläinperäistä laardia virtaa kolesterolilääkityksestä kieltäytyneen ruumiini putkistossa, kunnes takertuu tukkimaan jonkin oleellisen ja tulee kerrasta loppu univelalle. Siihen ei puututa. 


Terveystarkastukset ovat muuten eri vänkiä tapahtumia. Otetaan sokerit ja rasvat, tarkastetaan paheet, käydään läpi nukkuminen, suolen toiminta ja paino. Pituutta ei tarvitse enää näillä vuosirenkailla mitata. Vissiin uskovat jo. Kiloja on aina liikaa vyötäröllä ja liian vähän lihaksissa. Paheitakin on ilmeisesti edelleen, sillä miten muuten selittyy vyötärö? 

Terveyssisar ehdotti minulle tipatonta tammikuuta. Olen nyt kokeillut sitä 14 vuorokautta. En huomaa eroa. Ehkä se johtuu siitä, etten juonut sitä ennenkään? 



Juomattomuutta saa muuten aina selitellä. Esim. kun katsoo televisiota illalla sohvalla, saa lapsille olla koko ajan perustelemassa, miksi meillä ei olla kännissä koko ajan. Jarenkin porukat vetää, miks te ette voi? Siis ihan kaikki juo, vähäks ootte noloja. Tilanteeseen saattaa vaikuttaa, että Jaren porukat juovat itsensä aina ns. kivaksi. Eli antaa mennä Elluleenille yöksi keskellä viikkoa ja tilaa Tekantista ihan saatanallisen kalliit valot mopoon. Minä juon vain erityistilanteissa, kuten yksin kylpyhuoneen lattialla kippurassa itsesäälisenä tiistai-iltana, kun pomo syytti kopiokoneen tukoksesta. Mitäs minä tiesin, ettei sillä voi laminoida tuorekelmua? 

Yksinjuomisesta ei saa muuten vitsailla. Tammikuussa ei kannata vitsailla juomisesta oikein missään tilanteessa, sillä osalla porukasta hirttää samantien kiinni. Niillä on kova jano ja kalenterissa vielä yli puolet jäljellä. 


En ole oikein ikinä perustanut tammikuun tipattomista. Kuuriluontoista juomattomuutta harrastavat eniten he, joiden ei tarvitsisi. Ja sitä kansanosaa, jonka pitäisi, ei viinalakot paljon heiluta. Sitten ovat toki nenänvalkaisijat, joiden viinanmärkä joulukuu vaatii balanssin, jotta loput 10 kk voi tissutella tasaisesti. Maksa menee muuten vallan sekaisin. 




Lopuksi aiheeseen runo, joka yhdistää kauniilla tavallla edellä mainut: 

Manteleitta pullaa vaan
vedä maha kallelaan
vaan viinaa älä juo tammikuussa
muuten maistuu sulla veri suussa
kun vaimo tietää saa




Noin, hyvää jotainpäivää mussukat! 

Ruokakassipalvelu ja hedonistinen torstaihöpinä

Jestas, en ole kirjoittanut ainakaan kolmeen päivään! Se ei ole uutinen, sillä terminaalivaiheen hedonismini saattaa joskus jumittaa minut peilin ääreen pitkiksi toveiksi. Päiviksikin. Unohdan syödä ja käydä töissä ja viedä mummille ruokaostokset. Mikä on ongelma, sillä harva esihenkilö jaksaa tuloksetta soittaa perään useita tunteja, milloin meikäherkkua ei aamulla pajalla näy. Jaa mummi? Mummi selviää kyllä, sodat nähnyt ihminen. He tekevät laastijauhosta ja perunanperkeistä ihmeitä. 

Hei lepo nyt. En minä oikeasti vie mummille ruokaa. Sitä varten on välissä yksi sukupolvi. 

Olin pari päivää töissä, joten minulla on tänään vapaata. Nyt siellä varmasti kovin kiinnostelee, mikä on se sellainen työ, jossa arkivapaa heti kahden päivän jälkeen? Ei se ole työ. Se on kuntouttavaa työtoimintaa. Liimaan heijastinpusseihin tarroja 4 tuntia päivässä, kahtena päivänä per viikko, koska TE-toimisto pakotti. Yksitoikkoinen työ, mutta siitä maksetaan hyvin. Yhdeksän euroa tunti. Meiltä piilotetaan sakset, en tiedä miksi. 


Ei. Kyllä minä olin töissä. Välillä aina olen. Nyt en ole. Blogin kirjoittamisesta työaikana ei makseta, ainakaan näin huonoille. 



Epäsäännöllinen työ mahdollistaa tämän yhteiskunnan tarkastelun erilaisina kellonaikoina, kuin perinteinen kahdeksasta neljään orjuutus. Ilman tätä mahdollisuutta olisin autuaan tietämätön vaikkapa millaisen kaaoksen kauppakassipalvelu saa verkkaisella kellonlyömällä Prismassa aikaan. 

Kuvittele, ainakin tusina tehokasta ja ehtivää satasen pikajuoksijaa kilpailee tankin kokoisen kärryn kanssa samasta elintilasta! He eivät työnnä kärryjä, he jyräävät niillä. Poimivat vessapaperia ja kurpitsansiemeniä jollekin ihmisallergiselle tai johtajaspomolle. Se pitääkin sitten tehdä kiireesti, sillä kiireinen ihminen on tilannut kiireesti ne tarvikkeet, koska ei kiireeltään ehdi kauppaan. Niissä tavaroissa pitää myös haista kiire! Kaiken järjen mukaan niissä kannattaisi tuoksua levollisuus ja harmoninen keräämisen taika. Tai en minä tiedä. En ole töissä siellä. 

Kerran näin ilmoituksen, jossa etsittiin henkilöitä keräämään tavaroita kauppakassipalvelun palvelua, eli kauppakasseja varten. En hakenut. Vaatimuksena oli ripeys, tehokkuus, töihin ilmestyminen toivottuun aikaan ja mitä näitä nyt on. Terminaalivaiheen hedonismini vuoksi en pysty. Se peilijuttu tuossa ihan postauksen alussa näet. 

Sain muuten sähköpostia. Kas tässä. 

"Arvoisa kahdeksan Oikein. Miksi siinä yhdessä arvonnassa oli palkintona vasemman jalan valkoinen tennissukka?" 


Niin. Mietipä sitä. 



Lopuksi säveltämäni laulu, joka kuuluu näin... 





























Noin. Eikö ollutkin hieno? 

Hyvää torstaatia, joka on sanonnan mukaan toivoa täynnä, mutta ilmeisesti vain siksi, että tiistai ei enää palaa. 


(Palaa se) 

(Ensi viikolla)

Loppiainen

Tärärärättärää! Hei, se on loppianen. Tai lobbiainen, kuten meillä päin sanotaan. Ei tietenkään yleisesti, mutta minä sanon. Yllättikö ketään? 

Seuraavaksi useita kivoja loppiaisperinteitä:

.
.
.
.
.
.
.
.
.
(Viedään joulukuusi pois)
.
.
.
.
.
.
.

Loppiaisella ei oikeastaan ole mitään muuta virkaa, kuin että se lopettaa joulunpyhät. Oikeassa Elämässä kukaan ei ole enää pitkään aikaan jouluillut, suurin osa kansasta painaa töitä hiki persvaossa autuaan unohteliaana, mitä nyt lihominen ja luottokorttilasku välillä muistuttelevat. Lähes ainoa ammattiryhmä, joille joulupyhien päättyminen on uutinen, ovat opettajat ja työttömät. Jälkimmäinen ei ole ammattiryhmä. 


Loppiaiseksi olisi kiva järjestää jotain tekemistä, josta muodostuu perinne. Kuten nyppiä kulmakarvat tai poistaa tietokoneelta turhat tiedostot. Tai ihan mitä tahansa muuta vähemmän ankeaa, kuin raahata kalju kuusi ulos asunnosta siten, ettei niitä kolmea jäljellä olevaa neulasta tuntisi villasuksissaan enää heinäkuussakin. 
Kuusesta luopuminen on talven lohduttoman pituuden tunnustamista. Siinä on jotain niin masentavaa; kuin kaikkinainen ilo ja karkelo nojaisi kuolleena biojäteroskista vasten. Minä en vie kuusta roskiskatokseen. Minulla on muovikuusi. Vien sen pois vasta nuutinpäivänä, koska sitä ennen pitäisi järjestää varast...siitä tulee niin kiva valo. 


Hyvää lobbiaista mussukat, pitäkää pipoistanne kiinni, kohta on jo melkein helmikuu!

Kissapelko

Anteeksi, mihin saa valittaa, kun siellä nyt sataakin lunta? Piti olla plussaa ja vesisadetta ja rapaa koko tammikuu. Koirien kanssa sellainen on erityisen kätevää. 



En ole kissaihminen. Tämän voi sanoa vielä, kas kun blogi ei ole saavuttanut julkisuutta ja kunniaa. Kissaihmiset ovat näet hanakoita loukkaantumaan. Minua loukkasi kerran, että silloisen kerrostalohuussini rappaukäytävässä oli kissa. Ei, en ole allerginen. Olen pelokas. Kissapelkoisista sanotaan kaikenlaista. Kuten että he eivät ole sinut sielunsa kanssa, karttavat alitajuisia merkkejä ja viestejä sun muuta. Mielestäni kissapelko kertoo lähinnä siitä, että pelkää kissoja. Se oli muuten iso kissa ja hirveän kesy. Kerrostalossa asuvat kissat ilmeisesti ovat kesyjä kaikki, sillä harva saa villikissan kiinni. Vielä harvempi pitää villikissoja kaupunkiasunnossa. Se iso kissa seistä möllötti oveni takana, kun olin tulossa asunnosta ulos, johon se ihan selvästi oli tulossa sisään. Meillä oli siinä ilmeinen eturistiriita. 

Tein kuten kuka tahansa aikuinen järkevä ihminen. Kiljaisin ja vedin oven kiinni. Ovisilmästä sitä sitten aikana tuijottelin, kunnes kyllästyi ja meni kiusaamaan jotain toista tai vähemmän pelokasta. 


Lapsena toin kulkukissoja kotiin. Annoin niille maitoa ja metwurstia. Tein pesän pyykkikoriin. Ne eivät arvostaneet ponnistelujani mitenkään, vaan halusivat pikemminkin ulos hetken haisteltuaan ja puskettuaan reviiriään sohvankulmiin. Ehkä siksi pelkään kissoja. Ehkä pelkään kaikkia, jotka eivät osaa arvostaa anteliaisuutani ja ponnistelujani heidän parhaakseen. Ei. En minä kyllä heitä pelkää. Korkeintaan nau'un selän takana. 

Lopuksi arvoitus. Mikä on musta, kulmikas, pehmeä ja sileä, mutta siinä on uurteita ja se kasvaa korkealla, mutta ei näy tavallisilla kiikareilla? 

En minä tiedä. Siksi kysyinkin sinulta. Kaikkien arvanneiden kesken arvotaan vasemman jalan valkoinen tennissukka. 

Hukatut tavarat ja runo

Jotkut ihmiset hukkaavat jatkuvasti tavaroitaan. Kuten vaikkapa hanskoja tai sateenvarjoja. Eräs ystäväni kertoi hukkaavansa läppärinsä, ellei se ole hänen käsilaukussaan kiinni. Minä en hukkaa tavaroita, enää edes silmälaseja, sillä ne ovat nykyisin aina päässä nukkumista huomioimatta. Hukkaan sen sijaan aikaa. 

Tiedettekö sen tunteen, kun nuorena kaikki on mahdollista ja takki auki taivaaseen asti? Ei palella, ei pelota. Sitten herää eräänä päivänä ja huomaa että ainoa mikä on enää auki on terassin ovi, ja senkin vain koska joku kävi kääntämässä keskellä päivää asunnon kaikki arvoesineet ja jätti pakastimen oven auki syötyään sieltä ensin kaikki jäätelöt. 

Hukkaisin kyllä ennemmin tavaroita kuin aikaa. Vaikka lukemattomat ovatkin ne tunnit kun olen vaikkapa avaimiani etsinyt. Siinä sitä aikaa sitten kuluikin. Olisin opiskellut mandariinikiinan siinäkin ajassa, jossa etsin kouran koista avainnippuani, johon kuului jo kuolleiden polkupyöränlukkojen avainten lisäksi kaiken avaruuden kilkattimia ja koristeita. Ei luulisi olevan helposti piilotettava esine ensinnäkään. Vaan kun paikkoja oli niin monta. Takintaskut, laukuntaskut, taskut, hyllyt, pöydät, lipastot, paikat, kolot, lipareet. Saatoin laskea avaimet kädestäni ihan mihin tahansa kohtaan asuntoa. Joskus ne tosin jäivät myös asunnon ulkopuolelle, eli oveen. 

Avainten hukkaaminen on meillä ilmeisesti myös perinnöllistä, sillä poikani tekee ihan samaa. Kerran ne löytyivät jääkaapista, kerran pyykkikorista. Lukkojenkin taakse poikanen on montasti jäänyt. Siksi minulla on vara-avain, ja jotta voin käydä tarkkailemassa kasvattaako saunassaan kannabista. 

Enää en hukkaa avaimia. Hukkaamisen telomeerit ovat kuluneet loppuun, ja alituinen etsiskely on jo kuollut. Mutta aikaa hukkaan. Kuten vaikkapa sellaisiin toimintoihin, kuin tuumimiseen. Olen kova tuumiskelamaan. Lempituumailuni on mikä minusta tulee isona. Tässä kohtaa täytyy erikseen mainita, että olen jo iso. 

Tänään on perjantai. Päivä, joka kadottaa keski-iässä merkityksensä, paitsi vuorotyöttömillä, jotka ovat tänään hetken onnellisia. Noin kello 16-22 välisenä aikana. Lauantaina se ahdistus alkaakin sitten nousta, tullakseen lopulliseen huippuunsa sunnuntaina illalla, viimeistään kun virkeys pitäisi karkottaa unen tieltä. 

Sellaista se on. Elämä. 


Lopuksi vielä runo. 


Sydän, mi levotonna lepattaa
Se sydänkarvojaan kasvattaa
Parturikseen ala en
Siihen olen liian karvainen



Hyvää viikonloppua mussukat! 

Hyvää ensimmäistä päivää vuonna 2020

Noin. Nyt on sitten vuosi vaihtunut ja kaikkien morkkisten äiti, eli ensimmäinen päivä uutta vuotta nähty. Olettaen siis, etteivät raketit vieneet siltä mahdollisuutta. 

Käsi pystyyn, kuinka moni teki lupauksen tipattomasta tammikuusta ja elämäntapamuutoksesta muutenkin? 
Hah, se lupaus on vitsi itsessään, sillä aika moni viettää vuoden uudet tunnit vielä kohtalaisessa humalatilassa kebabrasvat rinnuksilla. Tavallaan elämäntapamuutos on myöhäistä aloittaa 1.1. Jumalan wuonna 2020, jos on siitä jo siivun ehtinyt sikailla. Pilalla on. 

Kaikki kaltaiseni kunnolliset, lupauksettomat tai muuten vaan tyhjännaurajat voivat nyt saivarrella tätä muotoseikkaa muutaman viikon, kunnes kuntosalille taas mahtuu ja insta täyttyy vihersmoothie -postausten sijaan kehopositiivisuuden ylistyksellä, eikä kukaan enää muista mitä tuli luvattua.


Oma elämänmottoni on; älä lupaa mitään, katsele vaan rauhassa mitä tapahtuu. 

Hyvin on toiminut. Joskus katselin miten lihoin neljä kiloa. Olin hyvin rauhassa monta kuukautta. 

Haluan toivottaa teille lukijoille, joita ei tällä hetkellä ole vielä yhtään, koska blogiani ei löydä edes arkeologit sudeillaan ja pensseleillään vielä tällä hetkellä, oikein, oi-kein mahtavaa vuotta 2020. Tästä tulee paras (pettymys ikinä)! 

Uudenvuoden lupaus

Iltaa kaikki pallerot ruudun toisella puolen. Te malttamattomat, skumpan jäähtymistilaa alituiseen tarkastelevat janoiset vuodenvaihtajaiset. Joko on lupaukset valittu? 

Minä lupaan, kuten aina; että tuleva vuosi on laadultaan oleva huomattavan paljon parempi, kuin tämä suolesta valunut rypistys, jonka viimeisiä henkosia elämme. Ehkä pitäisi olla tarkempi, jopa yksityiskohtaisempi, mutta minulle on tähän asti riittänyt josko edes jollain osa-alueella lykästäisi. Tähän on luvassa muutos. 

Seuraavassa tarkennuslista, mikäli Universumi sattuisi blogiani lukemaan. 

Tuleva vuosi on parempi, koska

Menestyn urallani
(Hankin sen ensin)

Olen vakaa, vakuuttava, vakuumi ja vaikean vastakohta

Mieheni rakastaa minua vieläkin enemmän, mikä on jo sula mahdottomuus, mutta koska myös seuraava kohta; 

Näytän ihan saakelin paljon paremmalta (tähän en ole keksinyt ratkaisua). 
(P.s. Plastic Surgery Center)

2020 on täynnä ihania tapahtumia, onnea, menestystä, rakkautta, matkoja, mammonaa, tonttuja, maahisia, osastojaksoja ja viimein tehoava lääkitys. 



Noin. Tuollaisen itselleni häkäpäissäni lupasin. Kynttilämeren lepattavilta aalloilta kun tätä postausta kirjailin. Tiesitkö muuten, että kynttilät heikentävät huoneilmaa? Entä tiesitkö kuinka moni tästä tiedosta kakat nakkaa? 

Uusi vuosi, uusi mahdollisuus. Aika jännä, että yksi kalenteripäivä lataa niin paljon odotuksia ja velvollisuuksia tulevalle? Pitää mennä salille. Pistää korkki kiinni. Lukea yksi kirja viikossa. Joogata ja meditoida. Tuijottaa tyhjää seinää kaksitoista minuuttia joka päivä tai kunnes päässä jokin sanoo poks. Olla kiitollinen. Käydä mummilla ainakin kerta jokaiseen vuosikvartaaliin. 

Yksi. Ainoa. Päivä. Jonka senkin moni viettää raapivassa krapulassa. Minulla ei ole krapula. Ollut moneen vuoteen. Olen valikoiva absolutisti, joka tarkoittaa, että valikoin tilanteet, jotka katson krapulan arvoiseksi. Uusi vuosi ei ole sellainen. 


Ja lopuksi sää. (Kts. edellinen postaus). 


Hyvää uuttavuotta!