Jotkut ihmiset hukkaavat jatkuvasti tavaroitaan. Kuten vaikkapa hanskoja tai sateenvarjoja. Eräs ystäväni kertoi hukkaavansa läppärinsä, ellei se ole hänen käsilaukussaan kiinni. Minä en hukkaa tavaroita, enää edes silmälaseja, sillä ne ovat nykyisin aina päässä nukkumista huomioimatta. Hukkaan sen sijaan aikaa.
Tiedettekö sen tunteen, kun nuorena kaikki on mahdollista ja takki auki taivaaseen asti? Ei palella, ei pelota. Sitten herää eräänä päivänä ja huomaa että ainoa mikä on enää auki on terassin ovi, ja senkin vain koska joku kävi kääntämässä keskellä päivää asunnon kaikki arvoesineet ja jätti pakastimen oven auki syötyään sieltä ensin kaikki jäätelöt.
Hukkaisin kyllä ennemmin tavaroita kuin aikaa. Vaikka lukemattomat ovatkin ne tunnit kun olen vaikkapa avaimiani etsinyt. Siinä sitä aikaa sitten kuluikin. Olisin opiskellut mandariinikiinan siinäkin ajassa, jossa etsin kouran koista avainnippuani, johon kuului jo kuolleiden polkupyöränlukkojen avainten lisäksi kaiken avaruuden kilkattimia ja koristeita. Ei luulisi olevan helposti piilotettava esine ensinnäkään. Vaan kun paikkoja oli niin monta. Takintaskut, laukuntaskut, taskut, hyllyt, pöydät, lipastot, paikat, kolot, lipareet. Saatoin laskea avaimet kädestäni ihan mihin tahansa kohtaan asuntoa. Joskus ne tosin jäivät myös asunnon ulkopuolelle, eli oveen.
Avainten hukkaaminen on meillä ilmeisesti myös perinnöllistä, sillä poikani tekee ihan samaa. Kerran ne löytyivät jääkaapista, kerran pyykkikorista. Lukkojenkin taakse poikanen on montasti jäänyt. Siksi minulla on vara-avain, ja jotta voin käydä tarkkailemassa kasvattaako saunassaan kannabista.
Enää en hukkaa avaimia. Hukkaamisen telomeerit ovat kuluneet loppuun, ja alituinen etsiskely on jo kuollut. Mutta aikaa hukkaan. Kuten vaikkapa sellaisiin toimintoihin, kuin tuumimiseen. Olen kova tuumiskelamaan. Lempituumailuni on mikä minusta tulee isona. Tässä kohtaa täytyy erikseen mainita, että olen jo iso.
Tänään on perjantai. Päivä, joka kadottaa keski-iässä merkityksensä, paitsi vuorotyöttömillä, jotka ovat tänään hetken onnellisia. Noin kello 16-22 välisenä aikana. Lauantaina se ahdistus alkaakin sitten nousta, tullakseen lopulliseen huippuunsa sunnuntaina illalla, viimeistään kun virkeys pitäisi karkottaa unen tieltä.
Sellaista se on. Elämä.
Lopuksi vielä runo.
Sydän, mi levotonna lepattaa
Se sydänkarvojaan kasvattaa
Parturikseen ala en
Siihen olen liian karvainen
Hyvää viikonloppua mussukat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei kiitos!